Blogi: ”No kyl mää täl pärjän puol vuot.”

Hietasen kuittaus yhden silakan antaneelle Mäkilälle on enemmän kuin pettyneen sapekas tokaisu. Tuntemattoman sotilaan repliikissä on suomalaisten selviytymistarina.

Suurina nälkävuosina 1865−1868 kuolema korjasi vähiten rannikon väkeä. Kiitos kalan. Pitkät talvet, rankkasateet tai hallat eivät vieneet veden viljaa. Silakkaa osattiin pyytää ja säilöä. Saaliista riitti moniin suihin. Kun jatkosodan aikana oli paha ruokapula, Mäkilän maakuopasta löytyi silakoita.

Vanha kansa söi ja arvosti silakkaa.

Nytkin silakkaa arvostetaan, mutta ei syödä.

Olen uranivarrella huvikseni kysellyt kollegoilta, minkä lajin he valitsisivat, jos saisivat eläessään syödä vain yhtä kalalajia. Norjalaisilla yleisin vastaus on ollut turska, meillä ja Itämeren puolen ruotsalaisilla silakka. Gourmet-ravintolat ja ruokaharrastajat liputtavat silakan puolesta. Mutta kauppa ei käy. Kysynnän lasku häivyttää tarjontaa. Hiipumiskierre on valmis.

Mikä on muuttanut silakkasuhteemme?

Mikä on muuttanut silakkasuhteemme jakomieliseksi?

Vaurastuminen. Sen myötä on ruokakulttuuriimme hiipinyt elitismin piirteitä. Ruhosta kelpaavat vain parhaat osat. Entisen pääministerin kehotus syödä silakkaa leimautui loukkaavaksi pilaksi. Keittiöalan ammattilehdessä tapas oli ainoa ruokanimi, joka ei vilissyt vierasperäisiä kirjaimia.

Ehkä pelotkin. Niihin jumittuneiden ajatuksiin ei pure se kiistaton tutkimusnäyttö, että kalansyönnin terveyshyödyt peittoavat kirkkaasti jäämistä aiheutuvat terveyshaitat.

Ja vielä maine. ”Pieniä ovat silakat joulukaloiksi.” Sananlaskun opetus on erottaa arki ja juhla; jouluksi loihdittava yltäkylläisyys ei synny arkiruoilla. Silti sanonta välittää tahattomasti mielikuvaa, jossa silakka on köyhälistön, nälänhädän ja vainovuosien ruokaa.

Yltäkylläisyys on nyt arjessa.  On jatkuva joulu, johon ei silakka kuulu. Suomalainen syö koko vuonna silakkaa vain neljänneksen siitä, minkä jouluna sikaa. Mutta velalla ylläpidetty joulu ei voi olla se toivottu ainainen. Vain joka kuudes ostamamme kala on kotimaasta. Lopuilla kasvatetaan kansantalouden vajeita.

Silakka tulee vielä.

Vanhoja ruoka-aineitamme, härkäpavusta särkeen, on löydetty uudestaan. Silakan nousu on vain ajan kysymys.  Menekin vauhdittajaksi ei kaivata uusia nälkävuosia eikä nostalgista kaihoa vaan tervettä järkeä. Miksi karttaa maukasta, kevyttä ja erittäin monikäyttöistä kotimaista kalaa?

Luken Unto Eskelisen blogikirjoitus www.luke.fi (myös julkaistu MT:ssa 27.7.2016)

Flere telegram