SK juttu: "Yltiöpäisimmät luonnonsuojelijat eivät näe laajoja kokonaisuuksia"

Juhani Mellanoura otti meidät kyytiinsä Ouran saaristoon putkuttelemaan. Saimme tutustua Tyrnikarin vaatimattomaan kalakämppään. Poikkesimme Kaddissa, joka vielä nykyäänkin toimii kalastajan tukikohtana. Lopuksi pääsimme kurkistamaan Halluskerin saareen, josta löytyi upea puutarha.

Suntissa kivet törröttävät pelottavan näköisinä paatin molemmin puolin. Vaarallisimmat niistä piilottelevat pinnan alla.

Juhani Mellanoura hiljentää vauhtia ja nousee seisomaan veneen perällä nähdäkseen paremmin.

–Tuffani Väinö Mellanoura opasti mua ajamaan tätä reittiä sanoen ”Älä hiljennä, aja vaan”.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Juhani Mellanoura vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Halluskerin saaressa Merikarvian edustalla. Edelleen hän viettää saaressa yli puolet vuodesta. Hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan vasta neljän vuoden ikäinen. Isoisästä tuli hänelle rakas isähahmo.

–Ihan elämänsä loppuun asti tuffa kalasti ja myi kalaa.

Lähestymme Tyrnikaria, missä Juhani vietti kesäisin paljon aikaa isoisänsä ja tämän kalastajakaverin Olli Ollilan kanssa. Koko matkan veneessä hiljaa istunut koira alkaa haukkua nähdessään tutun luodon.

Tyrnikari sijaitsee Ouran saariston ulommaisella reunalla. Sen jälkeen edessä on aava meri.

–Ennen sotia tästä ajettiin vielä kaksi tuntia ulospäin silakkaa pyytämään. Väinö kalasti sodan jälkeen lohta kiintosiimoilla Ourasta käsin myöhään syksyllä. Vuonna 1953 oli oikein leuto talvi. Silloin kalastajat jäivät Ouraan helmikuun loppuun asti, Mellanoura kertoo kuulleensa.

Olli Ollilan siiankalastusta varten rakentama mökki valmistui vuonna 1966. Pienestä kalastajakämpästä löytyy kolme sänkyä. Lisäksi mökkiin mahtuu pieni pöytä.

Saaressa ei ollut sähköä eikä tietenkään jääkaappia. Jotkut jutut huvittavat jälkeenpäin.

–Maidon annettiin hapantua viiliksi pullossa, jota säilytettiin kivenkolossa. Kerran eräs kaveri ihmetteli, kun viili ei tahtonut tulla ulos pullosta. Pian selvisi, että pulloon oli päässyt päästäinen, Mellanoura kertoo vinosti naureskellen.

Ennen Tyrnikarille muuttoa Mellanoura vietti kesät Stakin saaressa. Siellä oli vielä siihen aikaan kalastajainseuran kämppä, jonka Väinö oli 1950-luvulta lähtien vuokrannut muutaman muun siiankalastajan lailla käyttöönsä.

Miten pikkupoika viihtyi ja sai aikansa kulumaan saarissa?

–Pitihän sitä energiaa jotenkin purkaa. Joskus otin kellosta aikaa ja kilpailin itseni kanssa, kuinka nopeasti pystyin hyppimään kiveltä kivelle saaren ympäri. Välillä ongin seipejä, jotka ovat särkikaloja. Tuffaa autoin verkkoja putsaamalla. Opin myös paistamaan lettuja lokin ja haahkan munista.

Saaristossa hän tunsi olevansa luontoa liki.

–Täällä oli silloin karikukkoja, jotka nykyään ovat kokonaan hävinneet täältä. Kerran kun perkasin siikoja, karikukko tuli nokkimaan verisiä sormia. Tuoksut ja värit ovat omanlaisensa. Avomeren äärellä on myös aivan oma avaruuden tuntunsa, hän kuvailee.

Paatittelureissullamme poikkeamme kuvankauniilla Kaddin saarella, joka vielä nykyäänkin toimii kalastajan tukikohtana. Aikoinaan saarella olevilla kalakämpillä oli vilkasta eloa. Parhaimmillaan parikymmentä kalastajaa käytti saarta tukikohtanaan 1960-luvulla, mutta nykyisin vain Timo Kuuskeri kalastaa saarelta käsin.

Hän on juuri käynyt nostamassa siikarysän aitaa ja kertoo, että siikaa on tänä kesänä saatu hyvin merestä. Päästämme kalastajan jatkamaan töitään. Sesonki on lyhyt, ja silloin on taottava, kun rauta on kuumaa.

Kun Mellanoura oli pieni, oli kalastus Merikarvialla jo alkanut hiipua 1900-luvun alkuvuosikymmeniin verrattuna, ja kehitys on jatkunut edelleen.

Nykyisin Merikarvialla on ammattikalastajia jäljellä enää kourallinen. Silti luonnonsuojelijat puhuvat ryöstökalastuksesta ja pelkäävät kalastajien tyhjentävän meret ja järvet. Valtiokin sijoittaa valtavasti rahaa kalastuksen sääntelyyn ja valvontaan.

Biologina Mellanoura haluaa luonnollisesti suojella luontoa, mutta suomalaista kalastajaa hän ei näe luonnon vihollisena, vaan pikemminkin luonnon ystävänä ja itsessään uhanalaisena lajina, joka kaipaa suojelua.

–Yltiöpäisimmät luonnonsuojelijat eivät näe laajoja kokonaisuuksia. He haluavat suojella suomalaisia kaloja, mutta sitten heidän lautaselleen rahdataan kalaa jostain Chilestä. Onko tämä muka kestävän kehityksen mukaista? Mielestäni suomalaisen kalan syöminen olisi vähemmän luontoa kuluttavaa ja jättää pienemmän hiilijalanjäljen kuin kalojen tuominen toiselta puolelta maapalloa.

Nykyään puhutaan lähiruoasta kestävänä vaihtoehtona.

–Suomalainen kala olisi erinomaista lähiruokaa, jota kuluttamalla ammattikalastus Suomessa voitaisiin turvata. Samalla paranisi maan omavaraisuusaste. Särjestähän on jo alettu kehittää herkullisia tuotteita.

Mellanouran mukaan särjen lisäksi muutkin kalalajit kestävät kalastuksen.

–Täällä noudatetaan pilkulleen EU:n määräyksiä. Olosuhteet Suomessa ovat kuitenkin erilaiset kuin monessa muussa Euroopan maassa, joissa toimii suuria kalastusyksiköitä. 95 prosenttia kalastajista täällä harjoittaa pienkalastusta. Vain 5 prosenttia on troolikalastajia, jotka saalistavat silakkaa ja kilohailia. Nämä taas ovat kalalajeja, jotka eivät ole mitenkään uhanalaisia. Suomessa ei siis tarvittaisi nykyistä massiivista valvontakoneistoa, johon menee hemmetisti rahaa.

Vaikka Mellanoura ei ymmärrä yltiöpäisimpiä luonnonsuojelijoita, on hän monella tavalla huolissaan saariston luonnosta.

–Linnut eivät enää pesi näillä ulkoluodoilla. Minkit pitävät siitä huolen. Veden laatukin on heikentynyt ja ahdinparta lisääntynyt huomattavasti. 1990-luvulla Selkämerellä tapahtui jotain, mitä tutkijat eivät vieläkään ole osanneet selittää. Harjuskanta ja muikku hävisivät, karisiian kanta romahti, hän harmittelee.

Mellanouran työpiste sijaitsee Turussa.

Luonnonvarakeskuksen tutkijana hänen asiantuntemusalueitaan ovat ammattikalastus, kalastusperinnekulttuuri, kalastus- ja luontomatkailu. Tutkijan työ mahdollistaa etätöiden tekemisen lapsuuskodissa Halluskerin saaressa. Hän kertoo viettävänsä saaressa avovaimonsa kanssa parisataa päivää vuodessa, ensi vuonna ehkä enemmänkin, sillä hän on jäämässä eläkkeelle. Talviaikaan he kulkevat saareen jäitä pitkin. Koira vetää tavarat perille ahkiolla.

–Siinä saa sopivasti liikuntaa, Mellanoura virnistää.

Talo sijaitsee saaressa etelärinteessä. Puusto suojaa tonttia meren tuulilta. Talon ympärillä on laaja puutarha monine eksoottisine kasveineen, kuten palsami- ja pinaattiköynnöksineen ja aaprottimarunoineen.

–Tämä on minulle rauhoittumisen ja hiljentymisen paikka. Tunnen oloni täällä vapaaksi, kun saan hääriä puutarhassa mieleni mukaan. Harrastan mehiläishoitoa ja kalastan jonkun verran silakkaa verkoilla. Syksyllä ei verkoilla enää voi kalastaa, sillä elokuusta lähtien hylkeet syövät verkoista kaiken.

Saskatoon-marjaa eli marjatuomipihlajia kasvaa useita eri lajeja. Liki sata omenapuuta antaa satoa syksyisin. Puutarhan ympärille on vedetty aita hirvien ja kauriiden varalta.

–Helli-mummoni teki täällä aikoinaan rohtoja kasveista. Muistan, kuinka hän selosti, että esimerkiksi islanninjäkälä irrottaa limaa kurkusta.

Hän muistaa isoäitinsä olleen raavas ja ronski nainen, joka päästeli kirosanoja tarpeen mukaan ja hänen kerrotaan nuorempana polttaneen piippua mieheltään salaa. Mummo oli kertonut jänniä tarinoita 1930-luvulta, jolloin Merikarvian pirtukauppa oli vilkkaimmillaan.

–Täällä pyöri paljon pirtun salakuljettajia, jotka yön pimeydessä antoivat valomerkkejä toisilleen. Vuonna 1933 tuffa toi salakuljettajien kanssa 80 pirtukanisteria tänne Halluskeriin. Mummo kähvelsi yhden kanisterin ja piilotti sen koivikkoon. Hän kertoi antaneensa siitä aina maistiaisia, kun Brändööstä kävi eräs tuttu kylässä.

Kerran poliisit olivat käyneet saaressa tutkimassa paikkoja, mutta eivät onneksi olleet löytäneet mitään. Pirtuajan tarinoita on päätynyt sähköiseen merikarttaankin, jota Juhani Mellanoura oli mukana laatimassa. Sata saarenrantaa Merikarvialla -nimisestä kartasta löytyy lähes jokaisen Merikarvian edustalla jököttävän kiven ja luodon tarina. Pohjarannassa sijaitsevan Poliisikiven tarina on yksi kartan herkullisimmista.

–Poliisit jahtasivat pontikankeittäjiä rannikolla. Kivellehän he ajoivat. Siinä oli lähistöllä laiturilla kalastajia kiveämässä silakkarysiä. Poliisit huusivat apua, mutta kalastajilla ei ollut mikään kiire auttamaan. He hoitivat hommansa kaikessa rauhassa. Ehtoolla he sitten kävivät hakemassa poliisit pois kiveltä. Näin sai Poliisikivi nimensä.

Lähde: Satakunnan Kansa 21.7.2018

 

Flere telegram