 ETUSIVULLE
|
|
|
|
LUONNONTUNTEMUSTA JA KÄSITYÖTAITOJA Rannikkokalastaja on sidottu rajattuun pyyntialueeseen. Kiinteät pyydyspaikat, paikallisiin luonnonolosuhteisiin mukautuminen ja pienistä aluksista johtuva lyhyt toimintasäde pitävät kalastajat kotiseudullaan. Yleinen käytäntö on, että vuodesta toiseen, usein sukupolvesta toiseen käytössä ovat täsmälleen samat apajat. Pyyntipaikkojen pysyvyyteen vaikuttavat monet ulkoiset syyt. Rannikkokalastuksessa toimitaan tavallisesti vesialueilla, joille vaaditaan vesien omistajan lupa kalastukseen. Koska kalastaja joutuu opettelemaan pyyntialueensa luonnonolosuhteet ja kalan liikkeet vuosien kokeilujen kautta ja rakentaa pyydyksensä tuon saadun tai perityn tiedon pohjalta, ei ole mahdollista siirtää kalastusta nopeasti uudelle alueelle. Rannikkokalastajalla on myös avomerellä kulkevaa virkaveljeään useammin oma ranta laitureineen ja rakennuksineen. Rannikkokalastus kärsii nykyisin vesien likaantumisesta ja rehevöitymisestä etenkin suurten teollisuuskaupunkien läheisyydessä. Myös monet vesirakentamiseen ja energiantuotantoon liittyvät hankkeet vaikeuttavat kalastusta alueilla, joilla kalalle olisi markkinoita. MONIMUOTOINEN TYÖMAA Suomen pitkä rannikko on olosuhteiltaan hyvin vaihteleva. Puoli vuotta avovettä, toinen puoli jäässä on haaste kalastukselle. Talvi vaatii omat kulkuneuvonsa ja pyydyksensä. Luonnonolosuhteemme ovat ainutlaatuiset koko maailmassa ja edellyttävät kalastajilta äärimmäistä kekseliäisyyttä ja sitkeyttä. Vaihtelevat olosuhteet muokkaavat myös kalastajan käyttämiä välineitä ja tekniikkaa. Kalavesien syvyys, suojaisuus ja pyydettävä laji määräävät yhdessä tietojen ja taitojen kanssa välineistön laadun. Pyyntitapa, joka tuottaa tuloksia saaristossa, ei välttämättä toimi ulompana, esim. siikaverkoilla ei voi järkevästi kalastaa kuhaa. Kannattava toiminta vaatii sopivan yhdistelmän pyydyksiä. Rannikkokalastajan tärkeimmät pyyntivälineet ovat verkot ja erilaiset saartopyydykset eli rysät, paunetit ja loukut. Muiden perinteisten pyyntivälineiden merkitys on paikallista. Verkkojen syvyys, silmäkoko ja langanvahvuus riippuvat pyydettävästä kalasta, olosuhteista ja säädöksistä. Verkot tehdään myös eri tavalla, jos niillä kalastetaan pohjalla, pinnalla, ankkurissa tai ajelehtien. Rysät muistuttavat enemmän toisiaan, koska käytettäviä materiaalivaihtoehtoja on vähemmän ja pyyntiolosuhteet ovat yhtenäisemmät. Vastaava vaihtoehtojen kirjo näkyy rannikkokalastajien veneissä. Yleispäteviä ratkaisuja ei ole. Saariston verkkokalastaja tulee toimeen perämoottorilla varustetulla pulpettiveneellä. Avoimen rannikon lohen rysäpyytäjä taas tarvitsee pari kolme erilaista kulkuvälinettä pyydysten laskuun ja kokemiseen. VERKOILLA JA RYSILLÄ Kaksi erilaista linjaa on kuitenkin nähtävissä rannikkokalastuksen toimintamalleissa. Toiset keskittyvät verkko- , toiset rysäpyyntiin. Verkkokalastajien pääasiallisena saaliina ovat siika ja kuha, rysäkalastajat tavoittelevat siian ohella myös lohta. Siikaa saadaan parhaiten Merenkurkun ja Perämeren alueelta ja kuha on tärkeä pyynnin kohde Turun saaristossa ja Suomenlahdella. Vaellussiikaa pyydetään myös ajoverkoilla, mikä on tyypillistä etenkin Selkämeren alueella. Isorysällä on pitkään pyydetty pääasiassa silakkaa, mutta ei enää. Rysät ovat muuttuneet vanteettomiksi ja harvemmiksi lohta ja siikaa kalastaviksi pyydyksiksi, joita käytetään eri malleina koko rannikon matkalla. Rysä on kallis pyydys, usein kymmenien tuhansien markkojen investointi. Myös rysäpyynnin painopiste on Merenkurkussa ja Perämerellä. Silakan rysäpyynti jatkuu edelleen Saaristomerellä. |
 |
|
